Syysflunssaa

Tässä piti näköjään sairastua syysflunssaan tiedostaakseen olevansa elossa.
Melkein kuukausi on mennyt niin, ettei muuta ole ollut mielessä kuin työ, työ ja työ.
Ja sen siitä lopulta saa palkaksi...syysflunssan.
En tiedä kiittäisinkö vai manaisin.
Marjaan tekisi mieli, mutta kun ei jaksa. Olisikohan kenelläkään hyvää pikakonstia, jolla tämän huomiseen mennessä taltuttaisi?

Katkesi kuin kanan lento

- kesäloma, meinaan. Siihen loppuivat leppoisat ajatuksen lennättelyt aamuhesarin ääressä.

Ei voi kuin oikein hämmästellä itseään, että näinkö minulle tosiaan käy. Näin totaalisestiko annan työasioitten taas nielaista päiväni? Näinkö tämä menee, että työ ovat aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä mielessä?

Usko ikuiseen elämään

Puolalainen runoilija Tadeusz Rozewicz jatkaa runossaan:

”… minä pidän vanhoista naisista

ryppyisistä naisista

motkottavista mummoista

he uskovat ikuiseen elämään

he ovat maan suola

puun kuori

he ovat eläinten nöyrät silmät

he näkevät pelkuruuden ja sankaruuden

suuruuden ja pienuuden

oikeissa suhteissa

arkipäivän vaatimuksiin…”

Lohduttavaa, että joku pitää meistä…

näkee sen kokemuksen ja hiljaisen tiedon, joka meihin kätkeytyy…

sen, jonka avulla niin usein voimme asettaa asiat oikeisiin suhteisiinsa…

Tänään istuin seitsemän tuntia kokouksissa.

Nyt yritän laittaa sen kaiken oikeisiin suhteisiinsa ja uskoa ikuiseen elämään.

Vanhat naiset

Eilinen matkani alkoi paluuna vanhaan työyhteisööni. Kuinka se nostattikaan mieleeni puolalaisen Todeusz Rozenwiczin runon säkeitä:

”Vanhat naiset ovat tuhoutumattomia,

he hymyilevät lempeästi.

Jumala kuolee.

Vanhat naiset nousevat niin kuin joka päivä

aamun sarastaessa ostavat

leipää, viiniä, kalaa.

Sivilisaatio kuolee.

Vanhat naiset nousevat aamun sarastaessa

avaavat ikkunat,

siivoavat roskat.

Ihminen kuolee.

Vanhat naiset pesevät ruumiit.

Istuttavat kukkia haudoille.”

Matkalla

”Jokainen päivä on matka,

jokainen ihmissuhde on matka,

jokainen kirja on matka.”

Minkähän matkan aloitan tänään 13.8.?

Aamun aurinko näyttäköön sille tien.

Jyssystä vielä

Eilisessä (10.8.) Helsingin Sanomien NYT –liitteessä ollut Jyssyn haastattelu jäi hyvin vahvasti mieleen. Ehkä paristakin syystä; siitä, että Jyssy avoimesti tunnusti olevansa Sauli Niinistölle kateellinen. Toiseksi Jyssy tunnusti olevansa keskiverto savolainen mitä kierouteen tulee: kutosen kieppeillä asteikolla 1-10. Näin siis omasta mielestään. Joku toinen voisi olla toista mieltä.

Oikein kiero savolainen on kuulemma sellainen, että kun sen panee kirnuun, niin männällä ei osu.

Kuinka Jyssy kaataa naisen

NYT se sitten tiedetään ( 10.8.. http://nyt.hs.fi/),

miten Karki Jytäinen, eli Jyssy alias Jyrki Katainen kaataa naisen.

Toivottavasti NYT-liittteen reportteri ottaa seuraavalla kerralla Jyssyltä selvää, kuinka hän on aikanaan päätynyt Jim Carreyn stuntmaniksi ja kuinka hän aikoo nyt valtionvarainministerinä sukkuloida kahden vaativan roolin välillä.

Kiitos Nalle, kiitos

Kiitos Nalle, kiitos

kiitos että varoitit 9.8. (http://www.hs.fi/talous/) siitä, että huippu osake- ja sijoitusmarkkinoilla on saavutettu. Ei niin, että minulla mitään osakkeita tai sijoitusrahastoja olisi. Mutta eihän sitä tiedä, jos viikonvaihteessa tulee lottovoitto. Sitä saattaisi ymmärtämätön äkkisältään työntää setelitukot ties minne. Joten kiitos Björn vielä kerran. Jos satut lukemaan tämän, niin otapa yhteyttä.. Kyllä minä sinulle pullakahvit keitän, kun noin tärkeän uutisen kerroit. Voidaan samalla jutella, minne minun kannattaisi tuleva lottovoitto sijoittaa.

Paluu alanyysiin

Sunnuntaina 29.7. , pari päivää blogini aloittamisen jälkeen olin jo tekemässä syvällistä alanyysiä siitä, mikä saa yli viisikymppisen naisen kyhäämään itselleen oman blogin. Toinen mieltäni askarruttanut kysymys oli blogini ulkoasu ja siinä erityisesti tuo väri.

Valitettavasti kukaan ei ole vaivautunut minua auttamaan tämän itsealanyysin teossa.

Syvällisen pohdinnan tuloksena olen päätynyt siihen, että olen yhä edelleen säilyttänyt elämälle uteliaan mielenlaadun. Kun elämä näyttää yhä enemmän siirtyvän tänne sähköiseen maailmaan chattäilyineen, sähköposteineen ja messengereineen, niin lienee parasta opetella blogienkin käyttö.

Koska tämä on kuitenkin minulle niin uutta ja outoa ja en muutenkaan ole mikään virtuoosi näissä tietoteknisissä jutuissa, niin ruskea väri tuntui turvalliselta. Hitaasti, mutta varmasti olen kyllä edennyt. Olen jo uskaltautunut yhden kuvankin laittamaan ja myös tuota kysely –työkalua käyttämään.

Edistymisen kunniaksi palkitsenkin itseäni ruusulla. Mahtaako kenenkään toisen kukkapenkissä kasvaa noin mahtavaa yksilöä?

Kerjäläiset keskuudessamme

Joka aamuinen tiedonantajani Helsingin Sanomat uutisoi tänään sivulla A8, http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/ kuinka kerjäläiset ovat vakiintuneet Helsingin keskustan katukuvaan. Eli ei riitä, että Helsingissä olisi tänä kesänä vaan haissut (kirvatko vai raha?). Hajun ja humalaisten örveltäjien lisäksi kulttuuriimme täyin kuulumattomat kerjäläiset ovat vallanneet jalkakäytävät.

Helsinkiläisille uutisena, että arvatkaas miltä pikkukaupungin asukista tuntuu, kun meilläkin humalaisten örveltäjien lisäksi haitaria vinguttavat kerjäläiset ovat pesiytyneet joka nurkalle kaupungin keskustassa. Osaisivat edes soittaa.

Mutta on se niin väärin, jos viranomaisemme vain nostavat kätensä pystyyn asian edessä: ei mahdeta mitään. On vaan odotettava pakkasia, niin kyllä ne sitten häipyvät. Suoraan sanottuna, minua kiukuttaa kun ei edes kauppaan voi mennä väistelemättä oven pieneen linnoittautunutta kurtun vinguttajaa.

Kun lisäksi jouduin joku vuosi sitten yksin ajellessani sellaisen rihkamaa kaupittelevan joukon pysäyttämäksi, niin itse asiassa minua jopa pelottaa.

Pistos sydämeen

Taas tuli pistos sydämeen aamun Hesaria (http://www.hs.fi/) lukiessa. Siellä sivulla D3 (löytyy myös Hesarin digilehdestä) kerrotaan varsinaisen kuningaslajin eli puhelinmyynnin ankeasta arjesta. Asiakkaat ovat usein niin ilkeitä, että itku tulee. Hetkinen! Onko oikein puhua asiakkaasta silloin, kun joku tunkeutuu kotiini vaikkakin puhelimen välityksellä ja yrittää tyrkyttää minulle jotain sellaista, mitä en halua enkä tarvitse. Olenko minä silloin asiakas? Pikemminkin pitäisi sanoa, että olen puhelinterrorin uhri. Olen kyllä yrittänyt ymmärtää soittajaa. Eihän hän tätä systeemiä ole luonut. Hän vain yrittää parhaansa mukaan tienata päivittäistä elantoaan.

Niinpä olenkin kehittänyt oman, mielestäni aika lempeän menetelmän puhelinmyyjän karkottamiseksi.

Vastaan puhelimeen. Kun myyjä aloittaa oman myyntipuheensa, minä alan huutaa puhelimeen haloota monta kertaa peräkkäin ihan kuin kuuluvuus olisi mennyt. Ja sitten suljen puhelimen. Sitkeä myyjä yrittää tietenkin vielä toisen kerran yhteyttä. Silloin toistan saman haloooo, haloooo, halooo – karkoitushuutoni. Tähän mennessä tämä konsti on ollut ilmeisen tehokas. Haloooo –äänenikin on vielä sellainen, että soittaja on varmasti ollut vain onnellinen, ettei kaupanhierontaa ole tarvinnut pitemmälle jatkaa.

Luulen, että on muitakin konsteja puhelinmyyjien karkottamiseksi. Niistä olisi kiva kuulla. Voisi joskus vaihtelun vuoksi kokeilla jotain uutta kikkaa.

Vihainen nainen

Blogini näyttää päivittyneen. Miksihän tuo päivitysasia alkoi minua niin rassaamaan. Enhän tässä itsekään ole enää mikään tämänpäiväinen. Joku voisi sanoa, että viimeinen käyttöpäivä on mennyt jo ajat sitten.

Naisena ei muuten saisi antaa asioitten ärsyttää tai suututtaa vihastumiseen asti mikäli tänään 4.8. Hesarin sivulla B5 olleeseen amerikkalaistutkimukseen on uskomista – ja miksikä en uskoisi. Juttu löytyy myös Hesarin digilehdessä, http://www.hs.fi/ulkomaat/

Kyseisen tutkimuksen mukaan vihaa osoittamalla ihmiset pyrkinevät näyttämään, että heillä on oikeus hallita muita. Naisen on varsinkin työpaikalla syytä olla osoittamatta vihaa päinvastoin kuin miehen. Siinä missä vihaisen miehen status kohoaa toisten silmissä, vihaista naista ei suvaita. Pitää leikata tuo uutinen ja viedä työhuoneen seinälle, jotta muistaisin taas olla oikein nöyrä ja kiltti, kun työt alkavat.

Nyt pitää kysyä viisaammilta.

Blogilista ilmoittaa, että blogini on päivitetty viimeksi 31.7.

Olen kuitenkin kirjoittanut blogiini viimeksi 2.8. Eikö blogini päivitykään samanaikaisesti?

Olenpas minä tyhmä. Mutta olisin myös kiitollinen, jos joku voisi antaa valoa tähän mieltäni askarruttavaan ajatukseen. Yritin kyllä löytää vastausta tuolta blogilistan useimmin kysytyistä kysymyksistä – mutta turhaan. Ehkä pitäisi mennä uudestaan lukkarille lukuoppiin.

Wagner my Friend

Ihanaa! Myös Wagner on aloittanut bloggauksen. Katso 2.8.: www.hs.fi/viivijawagner/

Nyt voimme yhdessä opetella ja ihmetellä. Tästä tulee kivaa!

Laki se on oltava

Palaan vielä eiliseen teemaan. Kännykkään puhumista ajaessa kyllä säädellään, mutta entäs tupakointia? Minulla on pari polttavaa kaveria (naisia molemmat), joitten kyydissä joudun silloin tällöin olemaan.. He ovat kyllä hyvin kohteliaita ja kysyvät voivatko polttaa. Samaan aikaan oheisviestintä osoittaa, että kysymykseen on vain yksi oikea vastaus.

Kylmä hiki nousee otsalle, kun muistelen sitä touhua ja tohinaa, mikä ratin takana syntyy sytkäriä tai tupakoita etsittäessä. Auton oma tupakansytytin on tietenkin rikki ja se ”pitihän sen tulla mukaan” –sytkäri on piiloutunut jonnekin laukun pohjalle, takin takuihin, hanskalokeroon tai ties minne. Tupakka-aski on samanlainen piiloutuja. Jos sytkäriä tai tupakoita ei mistään löydy, niin voi sitä vieroitusoireitten tuskaa ja ahdistusta ennen kuin seuraava kauppa tai bensa-asema löytyy.

Ihmettelen myös sitä, että poltettu tupakka on aina ehdottomasti heitettävä ikkunasta ulos. Sitä ei missään nimessä voi tumpata tuhkakuppiin, koska tumpit jäisivät haisemaan ja pilaamaan auton ilman. Ei ole yksi eikä kaksi niitten kertojen määrä, kun ulos heitetty, tumppaamaton sätkä pyörähtää ilmavirran mukana kaverini syliin, niskaa tai jonnekin takapenkille.

On se todella väärin, jos vain kännykän käyttö on ajon aikana kielletty ja tupakoitsijat saavat touhuta ratin takana, mitä mieluilevat. Pikimmiten tulisi saada aikaan laki, joka kieltää kuljettajan sauhuttelun ajon aikana. Eihän sitä tietenkään kukaan kunnon tupakkamies tai – nainen noudattaisi, mutta olisipahan edes laki olemassa.

SYYLLINEN! SYYLLINEN!

Minä, kypsässä keski-iässä oleva nainen olen yksi heistä ”kännykkälakia” liikenteessä rikkovista.
Hands freetä pitäisi käyttää – tiedetään. Mutta kun se on niin hankala tai sitä ei ole ollenkaan. YLE Uuutisten 10.7.2007 www.yle.fi/genreportaalit/portaali.php?genre=liikenne&osannimi=liikenneuutisia&jutunid=8835
mukaan vuonna 2003, heti ”kännykkälainsäädännön” voimaantulon jälkeen ilman hands freetä autoilevia kännykkään puhujia oli vain kolme prosenttia. (Minä en ilmeisesti ole noissa laskuissa mukana). Vuosina 2004 ja 2005 näitä lainrikkojia oli jo kuusi prosenttia. (Edelleenkään en ole noissa tilastoissa mukana.)

Tämän aamuisessa Hesarissa ja sen verkkosivuilla http://www.hs.fi/kaupunki/ kerrotaan, kuinka yksinomaan Helsingissä kärähti lähes 200 autoilijaa maanantaina pidetyssä kännykkäratsiassa. (Vieläkään en ole tuossa luvussa mukana.)

Mutta ei viene kauaakaan, kun käry käy omalla kohdalla. Onneksi noilla Hesarin verkkosivuilla oli päivän kysymyksenä: ”Rikotko kännykkäkieltoa ajaessasi?” Kävin vastaamassa ja olo helpottui kummasti, kun totesin, että en ole yksin. Meitä lainrikkojia näytti jo tunti sitten olevan yli 60 prosenttia.

Vinkuja, pirtelö, lusmuilija vai joku muu?

Onneksi olkoon kaikki tänään lomalta töihin palanneet. Minun on vielä viikko siedettävä tätä tuskaa, kuinka oikeaoppisesti viimeiset lomapäiväni käyttäisin. Edes yöt eivät enää anna rauhaa.

Omatunto kolkuttaa. Joko nyt olisi opeteltava menemään ajoissa nukkumaan ja heräämään ennen puolta päivää? Joko nyt pitäisi palauttaa mieleen erilaiset salasanat ja koodit? Joko nyt pitäisi siirtyä prosenttipitoisista nesteistä kraanaveteen? Joko nyt pitäisi varmuuden vuoksi käydä työpöydän ääressä papereita hypistelemässä?

Tässä tuskassa yritin löytää verkosta viisaita neuvoja ja ohjeita viimeisiin lomapäiviin. Aamulehden verkkosivuilla, www.aamulehti.fi/uutiset/kotimaa/38887.shtml, törmäsin juttuun: Palaa tänään töihin – tai naura ja palaa. Jutun innoittaman lisäsin tänne blogiini uuden jutun, kyselyn. Olisipa todella hienoa, jos sinne tulisi joku vastaus.

Kuva

Äsken lisäsin ihka ensimmäisen kuvan tänne blogiini.
Se on ihan oma ottamani. Vähän noitten värien kanssa pelleilin.
Että minä olen hyvä!
Hyvä minä!

Alanyysi

Ajattelin, että jo tässä blogihistoriani vaiheessa on hyvä tehdä analyysi, tai kuten eräs tuttavani sanoo – alanyysi – nettipäiväkirjastani (tai mikä se nyt sitten onkaan).

Jotta siitä ei tulisi pelkästään itseanalyysi, niin toivoisin, että sain siihen edes jonkun ulkopuolisenkin näkökulman.

Eli olen pohtinut seuraavaa kysymystä yleisesti ja omalla kohdallani erityisesti: Mikä saa yli viisikymppisen naisen tekemään oman blogin? Kuinka yleisiä omat blogisivut ovat 50 - 60 –vuotiaitten naisten keskuudessa?

Omalla kohdallani olen lisäksi pohtinut blogisivuni ulkoasun valintaa, eli tällä hetkellä lähinnä tätä väriä – miksi juuri ruskea?

Kuinkahan syvälle tässä alanyysissä joutuukaan, kun jo nämä ensi askeleet näin askarruttavat?

Yön yli nukuttuani

Yön yli nukuttuani on vielä edelliseen viestiini liittyen todettava, että on se niin väärin, että vain Espalla tai ylipäätään vain Helsingissä haisee. Kyllä siitä rahan hajusta voisi nauttia muuallakin Suomessa.

P.S. Sinulle Vicki li oikein hyvää kesälomaa. Kertonet jossain välissä omista hajuhavainnoistasi.

Se on raha, kun haisee

Tämän kesän hajuja olemme saaneet seurata Hesarin sivuilta kuin parastakin salapoliisikertomusta.

Tiistain 24.7. uutisoinnin mukaan syylliseksi osoittautui kuin osoittautuikin kirva, tuo pienen pieni vihreä mesikasteen levittäjä. Uskokoon ken haluaa. Ympäristökeskuksen kokeessa oli liotettu lehmuksen lehdistä kirvojen eritettä, mesikastetta ja sekoitettu sitä Esplanadin kivituhkaan. Sitten mössön oli annettu hautua viikonlopun yli. Ja johan oli löyhkä syntynyt.

Minä olen sitä mieltä, että se on raha, kun haisee. Näin pruukattiin sanoa ennen vanhaan selluloosatehtaiden liepeillä. Nyt raha haisee Esplanadilla, jossa kuumana kesäpäivänä kakssataset ja viissataset hankaa hikisissä pestaskuissa luottokortteja vastaan.

Jätetään kirvat ja lehmukset rauhaan ja nautitaan rahanhajusta.

Syyttömänä tuomittu

Minulla on yksi työkaveri, joka taas eilen sai tuntea nahoissaan mitä on olla syyllinen.

Syyllisyydentunto on seurannut häntä vuosikymmenet vuodesta toiseen. Jos hän joskus on yrittänyt karistaa sen harteiltaan, niin viimeistään heinäkuussa on joku siitä muistuttanut.

Nyt hän vihdoinkin saanee karistaa tuon syyllisyyden harteiltaan. Hesarin (24.7.07) Tiede & Luonto sivuilla todistetaan, että Jaakko tuo syyllisistä syyllisin ei päässyt edes kymmenen syyllisimmän joukkoon.

Varsinaiset Kylmä-Kallet, kylmän kiven viskaajat löytyvät ihan muualta. Jos ja kun syyllistä etsitään, niin katseitten on syytä kääntyä Toimin, Inton ja Päiviön puoleen. Vähintään mulkoilevia silmäyksiä voi luoda myös Joeliin, Ullaan ja Ahtiin.

Joten viimeistään nyt ystäväni Jaakko ja kaikki muutkin Jaakot hänen kerallaan voisivat vakavasti harkita vahingonkorvausvaateita kaikista niistä kylmistä kivistä = katseista, joita heidän niskaansa on vuosien varrella heitetty. On se niin väärin, että ensin hutkitaan ennen kuin tutkitaan.